Tämä liittyy tuohon keskusteluun elämän arvaamattomudesta:
Sairastuin vuonna 2004 imusolmukesyöpään, ikää silloin oli 34 vuotta. Kyseessä oli Burkittin lymfooma ja selviytymismahdollisuude
ksi luvattiin alussa 50 % eli fifty-sixty, niin kuin eräs on sanonut... Uutisen kuullessani iski ei niinkään pieni paniikki, mutta ajoin kuitenkin ihan autolla kotiin sieltä sairaalasta sitten kuitenkin.
Vuoden 2004 syksy menikin sitten solunsalpaajahoidossa Meilahdessa ja kotona hoitojen välillä. Annettiin 6 hoitokertaa solunsalpaajia ja tokihan hommaan liittyi muutakin hoitoa ja lääkitystä. Esimerkiksi hampaat katsottiin erikseen läpi tämän takia ja oli siinä erilaista lääkitystä hoidon oireita helpottamaan.
Sain myös valkosolupiikkejä, joita itse pistin. Ne piikit muuten maksoivat jotain 170 euroa kappale, eli vanha tonni!
Kelan korvaus oli 100 %, joten niistä piti maksaa muistaakseni peräti 5€/paketti käsittelykuluja tai jotain sellaista.
Hoidolla oli erittäin kovat sivuvaikutukset, esimerkiksi hemoglobiini oli luokkaa 90 alhaisimmillaan. Ei siinä paljon mitään jaksa silloin tehdä. Kaikkia sivuvaikutuksia ja annettua lääkitystä tässä ei edes tule kerrotuksi.
Noin 7 kuukautta meni sairaslomalla ja menin sitten lopulta töihinkin jo ennen sairasloman loppumista.
Tänään tilanne on se, että kontrollitkin on jo lopetettu. En tiedä opinko tuosta loppujen lopuksi kovin paljon. Silloin alussa kunnon hiljalleen parantuessa oli kyllä hyvä fiilis, mutta samanlaiseksi kitisijäksi ja valittajaksi kuin ennenkin sitä on ehkä palannut. No, yritän aina välillä tuon kokemuksen perusteellla suhtautua kaiken maailman pikkuongelmiin ei niin vakavasti.
Muutoin löytyy lähipiiristä esimerkiksi äkkikuolema ja onnistunut sydämensiirto. Tällainen tarina nyt tähän väliin...
-Pekka
Edit: Pientä muokkausta tekstiin, ei vaikuta itse asiaan